Vielä viimeinen päivitys blogiin. Tuntuu että en vieläkään ihan käsitä että Justus on poissa eikä tule enää koskaan kotiin. Itku tulee edelleen joka kerta kun joku kysyy miten jaksan. Omat ajatukset ovat tosi sekavia, välillä tuntuu että pärjään ihan ok, sitten tulee huono omatunto siitä että eikö Justus muka ollut mulle tärkeä, kun sen kuolemasta ei ole kolmea viikkoakaan ja mulla on muka kaikki hyvin. Välillä itku tulee sitten ihan kummallisista asioista, kuten siitä, että jääkaapissa oli juustopaketti. Justus tykkäsi juustosta ja yleensä aina annoin sille siivun tai kaksi juustoa kun höyläsin itselleni juustoa.  Viimeisen päivän aamun tapahtumat ovat jotenkin sumuiset, muistan asiat mutta en kuitenkaan muista. Halasinko Justusta silloin tarpeeksi, kerroinko miten paljon sitä rakastan? Tiesikö Justus, miten tärkeä se minulle oli?

Tiedän kuitenkin että vaihtoehtoja ei ollut. Justuksen kunto meni parissa kuukaudessa niin huonoksi, että sitä ei kertakaikkiaan voinut pitää siinä kunnossa. Se ei pystynyt tekemään edes varttitunnin lenkkiä ja kotona oikean takajalan tassu oli koko ajan väärinpäin. Toisinaan Justus kävi (tai pyllähti) syödessä istumaan. Viimeisinä päivinä takajalat alkoivat myös sotkeentua toisiinsa. Jostain kertoi myös se, että se ei pystynyt enää aina pidättämään kakkaa. Viikkoa ennen lopetusta käytin sen vielä Mevetissä, jossa se sai kortisonipiikin. Silloin hoito-ohjeessa luki, että jos kortisoni auttaa, jatketaan lääkitystä, mutta jos kortisoni ei auta -> eutanasia. Parin päivän kuluttua Justus pystyikin tekemään kolme vartin lenkkiä ongelmitta ja mä ehdin jo riemastua, että kortisonista on sittenkin (vastoin kaikkia ennusteita) apua. Seuraavana päivänä olikin sitten karu pudotus maanpinnalle, kun takapää lähti valahtamaan jo parinsadan metrin jälkeen.

Tässä muutama kuva, jotka ehkä selventävät vähän tilannetta:

Yllä oleva kuva on lopetuspäivän aamulta, ehkä 200 metrin kävelyn jälkeen.

Tässä taas takajalat ovat melkein ristissä kun Justus syö.

Näissä kuvissa näkyy, miten huonosta takajalasta puuttui asentotunto ja jalka jäi jatkuvasti nurinpäin ensin seistessä ja lopuksi myös liikkuessa.

Lopetuspäätös tehtiin edellisenä päivänä, alitajunnassani olin varmaankin päivän jo päättänyt, mutta oli helpompaa tehdä lopullinen ratkaisu vasta "viime tipassa". Oli ihanaa, että sain viettää sen kanssa kotona pääsiäisloman, olla yhdessä neljä päivää.

Lopetuksen jälkeen Justus tuhkattiin ja viime viikolla sain hakea uurnan kotiin. Se jotenkin helpotti ikävää, Justus on nyt kotona. Silti on koko ajan sellainen epämääräisesti paha olo ja ikävä. Kaikkeni yritin, mutta mikään ei vain auttanut. Nyt vaan toivon, että Justuksella on nyt hyvä olla. Miten tämä luopuminen voikin olla näin vaikeaa...

Minun oma murmulaiseni...

Hyvää taivasmatkaa rakas Justus ja kiitos kaikesta. Minulla on niin ikävä...

Aurinko paistaa ja lämpötila kipuaa yli kymmenen asteen, kevät on tosiaankin täällä! Mieli tekisi lähteä pitkälle kunnon lenkille, mutta Justuksen kanssa ne ajat ovat valitettavasti historiaa. Kuluneiden viikkojen aikana Justuksen vointi on ollut vaihteleva. Välillä sillä on hyviä päiviä, jolloin teemme kolme vartin lenkkiä päivässä (aivan, lyhyeksi on käyneet meidän lenkit) ja Justus on oikein iloinen, pirteä ja leikkisä. Välillä sitten on huonoja päiviä ja silloin itseänikin hirvittää katsoa koiran vaikeaa liikkumista ja ulkona käydään vain tekemässä tarpeet ja vähän haistelemassa hajuja. Onneksi noita huonoja päiviä on kuitenkin ollut sen verran vähän, että mitään lopullisia päätöksiä ei ole vielä tarvinnut tehdä.

Keskiviikkona 30.päivä tajusin, että Justus on silloin ollut kotona 10 vuotta! Juhlapäivän kunniaksi herkuttelimme mun äidin tekemällä pannukakulla, se maistui paremmin kuin hyvin sekä Justukselle että mulle

Justus on tosiaan välillä ihan riehaantunutkin, kun olen vienyt sen tuohon lähikentälle. Kävellessä Justuksen oikea takajalka ei yleensä oikein pidä, vaan se enemmän tai vähemmän raahautuu perässä. Laukatessa jalat menevät vähän solmuun, mutta ravi sujuu yleensä ihan mukavasti. Kentällä Justus on innostunut vähän laukkailemaankin ja kepit saavat kyytiä, se heittelee niitä ilmaan ja hypähtelee niiden perään. Välillä olen nauranut ääneen sen touhuja katsellessa, ihana nähdä että sillä kuitenkin on elämänilo tallella!

Meillä on viimeiset kolmisen viikkoa eletty enemmän tai vähemmän murheellisissa tunnelmissa, kun Justuksen kunto kääntyi äkillisesti huonommaksi. Siihen saakka olimme vielä pystyneet tekemään reilun puolen tunnin lenkkejä vähintään kahdesti päivässä, mutta yhdellä lenkillä tapahtui sitten jotain, jonka jälkeen Justus on ollut selkeästi aikaisempaa huonompi :( Olimme jo lähestymässä kotia, kun Justus kyykistyi kakalle ja sen jälkeen tuntui että sen takapää ei oikein noussut ylös, vaan selkälinja laski ja takajalat alkoivat levitä. Loppumatka olikin melkoista hoipertelua eikä Justus kotonakaan liikkunut kovin hyvin. Tämän jälkeen vähensin lenkkien pituutta varttituntiin, mutta siltikin Justus näytti tältä kun saavuimme kotipihaan:

Kotona se laahasi oikeaa takajalkaa poikkeuksellisen paljon. Sillä on myös muutaman kerran päässyt kakka sisälle ilman että sillä olisi ollut ripuli, joten pidätyskyky on jotenkin huonontunut sekin. Olin juuri ennen tätä varannut Justukselle eläinlääkäriajan Aistiin, jotta eläinlääkäri voisi arvioida olisiko akupunktiosta apua Justuksen vaivoihin. Lääkäriajan lähestyessä tiesin kuitenkin että tässä tutkitaan nyt taas vähän vakavampaa asiaa ja tilanne oli niin paha, että pelkäsin jo että Justus ei välttämättä tule eläinlääkäristä enää kotiin

Aistissa Justuksen tutki neurologi Mindaugas Rakauskas, joka on nähnyt ja tutkinut Justuksen kahdesti aikaisemminkin. Justusta taas väänneltiin ja käänneltiin joka suuntaan ja olin ylpeä siitä miten nätisti Justus antoi kaiken tämän tapahtua. Kun lääkäri sitten ehdotti lisätutkimuksia, koska hän ei pystynyt yhtään arvelemaan missä vika voisi olla, suostuin tähän ja Justus jäi Aistiin tutkittavaksi. Taas odoteltiin monta piinaavaa tuntia ennen kuin tuli soitto että Justuksen voi hakea kotiin. Justukselle tehtiin varjoainekuvaus ja aivoselkäydinnestetutkimus, mutta niissä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Koska Justuksesta ei ole löytynyt mitään vikaa mikä selittäisi sen oireet, eläinlääkäri(t) päätyi(vät) siihen, että kyseessä on DM. Netistä lukemani perusteella Justuksen oireet ovat hyvin tyypillisiä DM-oireita yhtä seikkaa lukuunottamatta. Justuksella nimittäin toinen jalka ei edelleenkään juuri oireile, vaikka nyt on havaittavissa siinäkin jalassa lievää asentotunnon puutetta (kun tassun käänsi väärinpäin, Justus korjasi asennon ulkona mutta ei sisällä). Sen sijaan oikea takajalka alkaa olla melko tunnoton, minkä vuoksi Justus ei käytä jalkaa eikä pidä painoa jalan päällä. Jalka jää myös toisinaan todella kummallisiin asentoihin, mutta koska tuntoa ei ole niin asennot eivät tuota sille kipua.

Eläinlääkärikäynnin jälkeen Justuksen vointi oli todella heikko, se oli koko illan melko pökkeroinen eikä oikein kyennyt nousemaan ylös. Yöunet jäivät vähiin, kun piti koko ajan vahtia Justuksen olemista. Aamuyöllä neljän aikaan se nousi ensimmäisen kerran itse ylös ja liikkui muutaman askeleen ja sen jälkeen mäkin uskalsin nukahtaa hetkeksi. Isäni tuli vahtimaan Justusta työpäiväni ajaksi ja ilokseni kuulin että Justuksen vointi oli parempaan päin. Edistystä tapahtui koko ajan ja kolme päivää eläinlääkärikäynnin jälkeen Justuksen vointi oli aika lailla sama kuin ennen lääkärikäyntiä. Niskassa oleva karvaton läntti jäi muistoksi rankoista tutkimuksista.

Tämän viikon maanantaina (21.päivä) ajoimme Justuksen kanssa Pitkäkoskelle lenkille, kun ajattelin että siellä ei ole liukasta ja Justus saisi vähän haistella vieraita hajuja. Lenkki venyi parin lepotauon kanssa yli puoleksi tunniksi ja jälkeenpäin sain havaita että se oli ihan liikaa. Tiistaina Justus liikkui taas tosi huonosti, selkälinja lähti laskemaan tosi nopeasti ja kotona se vaan raahasi huonoa takajalkaa perässään. Keskiviikkoaamuna liikkuminen oli jo niin huonoa että tein jo päätöksen, että tämä on tässä, koiraa ei enää kiusata vaan se pääsee sateenkaarisillalle. Töissä joku kysyi Justuksen vointia ja minä romahdin ihan täysin Illalla kotiin tullessani Justus olikin paremmassa kunnossa ja teki varttitunnin lenkin ilman takaosan valumista. Muuta ei tarvittu, kun aamuinen päätös oli peruttu -kyllä me vielä katsomme mihin tilanne kehittyy! Tuon jälkeen Justus on tehnyt 15-20 minuutin lenkkejä ja takaosa on pysynyt ylhäällä. Se on oma reipas, iloinen ja leikkisä itsensä, aina valmis lenkille ja pientä riehumisen yritystäkin on tapahtunut.

Kuten aikaisemminkin on todettu, nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mikä koiran vointi on milloinkin. Mulle tämä on ollut henkisesti todella raskasta ja itku on ollut todella herkässä. Kyllähän mä koko ajan teen mielessäni luopumistyötä, mutta eipä se taida yhtään helpottaa siinä vaiheessa kun luopumisen aika tulee. Nyt yritän kuitenkin nauttia siitä ajasta mikä Justuksen kanssa on vielä jäljellä ja mikäs siinä nauttiessa kun toinen on niin söpö

Viikko 10-vuotissynttäreiden jälkeen lähdimme viettämään viikonloppua tutulle Someron vuokramökille. Sinä viikonloppuna alkoivat pakkaset ja piru vie siellä oli KYLMÄ!!! Ulkona ei voinut olla kuin varttitunnin kerrallaan eikä sisälläkään ollut mitenkään turhan lämmin. Justus kyllä tykkäsi kun ulkona ei ollut liukasta ja pihalla sai olla vapaana, se juoksi siellä sydämensä kyllyydestä ja se juoksi lujaa! Silmänvalkuiaiset vaan muljuivat kun hoffihepuli sai vallan ja sitten mentiin. Välillä sitten leikittiin risuilla

ja välillä kyytiä saivat saunapuut.

Jos muuta pureskeltavaa ei löytynyt, niin sitten nakerrettiin vähän mamman hanskoja tai hihaa: tuu riekkumaan!

Hepuleiden aikaan Justus ei näyttänyt lainkaan vanhalta tai kipeältä, mutta nyt sitten viimeisten parin viikon aikana sen liikkuminen on näyttänyt ajoittain kovin vaikealta :(  Huonompaan suuntaan on menty, en tiedä johtuuko se sitten pakkasista tai siitä että se on jonkun verran liukastellut ulkona, vai alkaako takapää sitten heikentyä ihan tosissaan. Tilanne tuntuu kuitenkin elävän koko ajan, Justuksen vointi ja liikkuminen voi vaihdella paljonkin ihan päivänkin aikana. Mä yritän sitten pähkäillä että mikä on milloinkin oikea määrä liikuntaa, pitäisikö ottaa rauhallisesti ja levätä vai yrittää tehdä pitempää lenkkiä jotta ne vähäisetkin jäljellä olevat lihakset eivät katoaisi ihan kokonaan. *huokaus* Iloinen ja pirteä Justus on kuitenkin ja ulkoilee mielellään, joten ehkä peli ei ole vielä kokonaan menetetty.

Viikko sitten käytin Justuksen Niinan käsiteltävänä. Toisesta etujalasta löytyi vähän sanomista, etureidet olivat kireät ja selässä oli pari kireää kohtaa, mutta muuten Justus oli ihan ok. Selässä sillä taitaa kyllä olla jotain, koska se ei seiso suorana vaan aavistuksen mutkalla ja paino ei jakaudu tasaisesti molemmille takajaloille. Täytyy nyt miettiä että olisiko jotain mitä tuolle voisi tehdä, akupunktiota tai osteopaatin käsittelyä tai jotain. Uimista ollaan nyt mietitty, joten katsotaan josko tässä joku päivä suunnistettais Hyvinkäälle polskimaan.