Vielä viimeinen päivitys blogiin. Tuntuu että en vieläkään ihan käsitä että Justus on poissa eikä tule enää koskaan kotiin. Itku tulee edelleen joka kerta kun joku kysyy miten jaksan. Omat ajatukset ovat tosi sekavia, välillä tuntuu että pärjään ihan ok, sitten tulee huono omatunto siitä että eikö Justus muka ollut mulle tärkeä, kun sen kuolemasta ei ole kolmea viikkoakaan ja mulla on muka kaikki hyvin. Välillä itku tulee sitten ihan kummallisista asioista, kuten siitä, että jääkaapissa oli juustopaketti. Justus tykkäsi juustosta ja yleensä aina annoin sille siivun tai kaksi juustoa kun höyläsin itselleni juustoa.  Viimeisen päivän aamun tapahtumat ovat jotenkin sumuiset, muistan asiat mutta en kuitenkaan muista. Halasinko Justusta silloin tarpeeksi, kerroinko miten paljon sitä rakastan? Tiesikö Justus, miten tärkeä se minulle oli?

Tiedän kuitenkin että vaihtoehtoja ei ollut. Justuksen kunto meni parissa kuukaudessa niin huonoksi, että sitä ei kertakaikkiaan voinut pitää siinä kunnossa. Se ei pystynyt tekemään edes varttitunnin lenkkiä ja kotona oikean takajalan tassu oli koko ajan väärinpäin. Toisinaan Justus kävi (tai pyllähti) syödessä istumaan. Viimeisinä päivinä takajalat alkoivat myös sotkeentua toisiinsa. Jostain kertoi myös se, että se ei pystynyt enää aina pidättämään kakkaa. Viikkoa ennen lopetusta käytin sen vielä Mevetissä, jossa se sai kortisonipiikin. Silloin hoito-ohjeessa luki, että jos kortisoni auttaa, jatketaan lääkitystä, mutta jos kortisoni ei auta -> eutanasia. Parin päivän kuluttua Justus pystyikin tekemään kolme vartin lenkkiä ongelmitta ja mä ehdin jo riemastua, että kortisonista on sittenkin (vastoin kaikkia ennusteita) apua. Seuraavana päivänä olikin sitten karu pudotus maanpinnalle, kun takapää lähti valahtamaan jo parinsadan metrin jälkeen.

Tässä muutama kuva, jotka ehkä selventävät vähän tilannetta:

Yllä oleva kuva on lopetuspäivän aamulta, ehkä 200 metrin kävelyn jälkeen.

Tässä taas takajalat ovat melkein ristissä kun Justus syö.

Näissä kuvissa näkyy, miten huonosta takajalasta puuttui asentotunto ja jalka jäi jatkuvasti nurinpäin ensin seistessä ja lopuksi myös liikkuessa.

Lopetuspäätös tehtiin edellisenä päivänä, alitajunnassani olin varmaankin päivän jo päättänyt, mutta oli helpompaa tehdä lopullinen ratkaisu vasta "viime tipassa". Oli ihanaa, että sain viettää sen kanssa kotona pääsiäisloman, olla yhdessä neljä päivää.

Lopetuksen jälkeen Justus tuhkattiin ja viime viikolla sain hakea uurnan kotiin. Se jotenkin helpotti ikävää, Justus on nyt kotona. Silti on koko ajan sellainen epämääräisesti paha olo ja ikävä. Kaikkeni yritin, mutta mikään ei vain auttanut. Nyt vaan toivon, että Justuksella on nyt hyvä olla. Miten tämä luopuminen voikin olla näin vaikeaa...

Minun oma murmulaiseni...